Suuri kiitos vielä OWR poppoolle tälläisen tapahtuman järjestämisestä, meillä oli hurjan hauskaa! <3 //
Yösuunnistus alkakoon! Huudettiin ensimmäisen ratsukon lähdettyä kentältä kohti tämän valitsemaa rastia. Ilta oli jo pimeä, eikä ilman valoa juurikaan eteensä nähnyt. Olin lähdössä suunnistamaan kolmantena, joten minulla oli vielä hetki aikaa suunnitella kierros mahdollisimman taktisesti. Kysymys kuului, minne lähden ensimmäisenä? Pitäisikö lähteä kauimmaiselle rastille, vai luottaa lähellä olevien rastien pitävyyteen? Tiesin Stilesin kestävän haastavatkin maastot ja tämän jaksaminen oli yksi suurimmista valttikorteista tässä pelissä. Päätän lähteä matkaan lähellä olevista rasteista. Ne olivat lähellä toisiaan, joten jos kaikki olisi tyhjiä, minulla olisi vielä (toivottavasti) aikaa lähteä muille rasteille. Kun lähtöni lähestyi, ohjasin rautiaan oriini matkaan luottavaisin mielin. Me pystymme tähän! Ensimmäinen rasti oli myllyn luona. Otin heti napakan tuntuman ja kiidimme ensimmäiselle pisteelle. Matka myllyn luokse oli harvakasvuista metsää, ja pohja tuntui aika varmalta. Tiheämpi metsä ei kuitenkaan turvallisuuden tunnetta enempää pimeään iltaan tuonut. Tuulimyllyn valot valaisevat pimeän mäen, ja lähemmäs saapuessa huomaankin vaaleapäisen miehen nuotion äärellä. Hän ojentaa minulle tehtäväpaperin, jota katson hetken hämilläni. Tehtävänä oli tunnistaa tähtikuvioita. Hah, tämäpä oli helppo tällaiselle preerian mailla asuvalle herralle. Itsevarmuus ja liikamiettiminen alkoi kuitenkin pian rakoilemaan ja aloin tähystämään taivaalle. Täytin vastaukset paperille, joista en enää ollutkaan niin varma ja katsoin Dewniin kysyvästi. Kun Dewn näyttää vihreää valoa jatkaakseni, kaivan taskustani kartan. Seuraavat rastit olisivat edelleen lähellä toisiaan, mutta vaihtoehtoja oli useampi. Päätän suunnata kohti vihreää rastia. Ratsastan alas mäkeä, kohti metsää ja maastoesteitä, maneesin takaa polkua pitkin ja pysähdyn tarkastamaan kartasta missä sitä taas oltiinkaan. Jossain täällä sen rastin on oltava… Etsin rastia ensimmäiseksi pellon ympäristöstä. Mitään ei pellolta kuitenkaan löydy, sillä on aivan liian pimeää, himputti! Kiroan ja laukkaan vielä varmuudeksi saunarakennukselle, ennen kuin lähden pidemmälle pitkin polkua. Saunarakennuksen valot herättävät toivoa rastin löytämisestä. Talon edustalla käveli puita saunaan kantava mies, joka vain nyökkäsi tervehdykseksi. Ei voi olla totta… En löytänyt saunaltakaan mitään, joten jatkoin matkaani kohti pimeyttä. Tuulivoimalat humisivat aavemaisesti pakkasen kiristyessä. Stiles pärskähteli rennosti, kun annoin tämän hetken aikaa kävellä. Pian pimeydessä loisti toisen mökin valot, ja tämän ovelta löytyikin rasti! Kolmas rasti löytyisi jostain päin tuulivoimalaa, joten jatkoimme polkua pitkin alalaaksoon. Ilma oli kylmempi alas laaksoon tullessa, joten lähdimme etenemään laukassa kohti siltaa pysyäksemme lämpiminä. Puro virtasi äänekkäästi sillalle saapuessamme. Ratsastin hetken aikaa puron vartta edestakaisin ja sillan yli. Oli pakko todeta, että kolmatta heijastinta ei löytynyt. Onneksi ilta oli tyyni, ja kuukin valaisi kauniisti alalaakson. Oli aika jatkaa matkaa vaaleanpunaiselle rastille. Hetken matkaa polulta poiketen kohti metsää, löysin seuraavan rastin - suuren kiven päältä. Metsä oli säkkipimeä, ja kylmät väreet valtasivat kehoni jonkun eläimen rääkäistyä kaukaisuudessa. Rautias säpsähti samaa ääntä, ja koin olevan turvallisinta lähteä jatkamaan matkaa turkoosin rastin luokse. Katsoin kartasta suuntaa ja lähdimme taas matkaan. Metsästä poistuttua pääsimme hiekkatielle, jota pitkin lähdimme ravaamaan. Pian näkyviin tulikin taas valoa, ja kaksi muuta kilpailijaa. Vastassa oli tehtävän suoritus. Tehtävän suorituksen jälkeen matka jatkui hiekkatietä pitkin kohti isompaa tietä, jossa olikin jo valoja. Etsimämme rasti oli merkattu kartalle tien viereen. Tätä vastapäätä oli bussipysäkki. Vähän ennen bussipysäkkiä Stiles pelästyy jotakin ja säntää pää kolmantena jalkana eteenpäin pukkiravissa. Olin keikahtaa satulasta, mutta sain kerättyä itseni ja rauhoitettua karkuun sännänneen orin. Päätin jättää rastin ja jatkaa matkaa, sillä se mikä pelästytti oriin, ei taatusti ollut ainakaan mitään turvallista. Katsoin karttaani ja päätin lähteä kauimmaiselle rastille. Vieressä olisi toinenkin rasti, jonka voisi napata samalla reissulla. Tähän väliin oli hyvä sauma kävellä rauhassa ja kerätä taas itseään ja Stilesia juuri tapahtuneen episodin tuomasta shokista ja jännityksestä. Tyyni yö sen kuin jatkui – vain kavioiden kopse ja varusteiden hento natina. Hiljaisuus rauhoitti meidät molemmat, mutta seuraavat rastit olivat taas pimeässä metsässä, johon lähdimme suunnistamaan. Ensimmäinen rasti löytyi suhteellisen helposti, mutta toisen rastin kanssa olikin ongelmia. Päätän jättää etsinnän sikseen, koska pikkuhiljaa pakkanen pääsi kylmäämään ainakin varpaat, sormet ja naaman. Kiirehdin seuraavaksi rannalle etsimään rastia, ja sieltä rantakivikosta se löytyikin. Aallot hakkasivat kiviä voimakkaasti, ja tuuli tuiversi kylmästi vasten kasvoja. Toivottavasti meiltä ei ollut jäänyt mitään rastia kuitenkin löytämättä, sillä viimeinen etsittävä rasti olisi aivan tallin lähellä… Lähdin ratsastamaan mäkeä ylös kohti ranchia, pyöröaitauksen luokse. Tolpan nokkaan oli sytytetty valo, ja tunnelma oli mukava. Tilan tunnelma lämmitti, ja helpotti. Vihdoin suunnistus oli ohitse. Aitauksesta en viimeistä heijastinta löytänyt, mutta hetken metsikössä pyörittyäni, löytyi se yhden puunrungosta. Juuri kun olin kääntämässä Stilesia kohti maneesia, säntäsi toinen, aikaisemminkin nähty ratsukko ohitsemme ja olikin ensimmäinen maaliin ratsastanut. Tulimme ihan muutaman sekunnin heidän jälkeensä – toisena. Vielä oli jäljellä pisteiden laskeminen, joka arvioisi kuka matkaan lähteneistä ratsuista voittaisi koko suunnistuksen. Taputin Stilesia hyvästä suorituksesta.
0 Comments
Mönkijämme oli tallilla käytössä päivittäin heinien ja vesien viemiseen sekä tarhojen siivoukseen ja tarkistukseen.
Ajoimme rauhallisesti suurinta polkua pitkin pohjoiseen päin, kunnes tarhan rajasi metsikkö. Polku haarautui kahdeksi poluksi ja lähdimme seuraamaan vasempaa polkua. Metsikön takana sijaitsi yksi katos ja sieltä löysimmekin koko lauman. Aloin laskemaan hevosia, Goli, Raptor, Rea, Stiles, Emmy, Classy, Charmi… kaikki oli paikalla. Ja kurassa… Märkä karvapeite oli alkanut kutiamaan selvästi kaikilla, joten ajattelin heti että otetaan koko konkkaronkka sisälle kuivumaan. - Voitais varmaa harjata kaikki hepat? Kysyin Georgelta. - Joo tehdään näin. Otin riimunnarut kouraan ja lähdin hevosten luokse. Raptor on meidän nuorin ori, ja hän on myös selvästi johdossa laumasta. Siksi nappasinkin herran narun päähän ja hyppäsin tämän selkään. Tai siis koitin hypätä. Maa oli aivan liian liukasta, ja ponnistaessani selkään liukastuin perssiilteni kuraan. - Loistavaa, huokaisin ja katsoin yltäpäältä kurassa olevia housujani. - Miten kävi? George kysyi totisesti naurunsa välistä. Annoin turhautuneen katseen miestä kohden mutta naurahdin tämän naurua. Nousin ylös ja yritin uudestaan. Tällä kertaa pääsin onneksi selkään, mutta orin läpimärkä karva ei yhtään auttanut enää oloani. Raptor katsoi ähkimistäni rauhaisasti, mutta selkään päästyäni oli tämä jo valmis lähtemään mihin suuntaan tahansa. Rauhoittelin oria ja korjasin istuntaani ennen kun ohjasin orin kohti tallia. George ajoi mönkijällä etäällä laumasta meidän edessämme. Vilkuilin välillä taakseni ja tarkistin että kaikki vielä seurasivat. Olin ylpeä laumastamme. Kaikki kulkivat perässä niin kuuliaisesti ja iloisesti sateesta huolimatta. Classy ja Goli olivat parhaita kavereita, ja leikkisästi juoksenteli kaikkien ympärillä. Charmi ja Stiles pörhenteli ja ravaili keskenään. Stiles oli Charmia paljon rauhallisempi, ja kyllästyi välillä tämän varsaenergiaan. Stiles piti onneksi kuria yllä, vaikka nuori ori tämäkin vielä oli. Meidän voikkokarvainen Rea ja kirjava Emma seikkaili omia polkujaan, mutta laahusti silti perässä. Nämä tammat ei kauheasti muista välittänyt, mutta kulki silti perässä hieman etäämpänä. George kaasutti mönkijää, jonka seurauksena lauma säpsähti ja lähtikin säntäämään perään. Yritin pitää itseäni märän orin selässä, mutta Raptor pysyikin suhteellisen rauhallisesti aisoissa, vaikka ratsastinkin ainoastaan narun ja riimun voimin. Lauma vaikutti iloiselta ja energiseltä tallin nähtyään. Toivoin vain että kaikki pysyisi pystyssä, sillä maa oli todella liukas. Tallille saapuessa hevosia todellakin kyllästytti. Sade oli laantunut, mutta tihkutti edelleen. Ratsastin suoraan latoon sisälle ja laitoin Raptorin kiinni. Seuraavaksi solmin Rean ja Emman vierekkäin toiselle puolelle käytävää. George tuli toiselta ovelta sisään ja laittoi oven perässään kiinni. Mies käveli ladon läpi toiselle ovelle ja hätisteli koko lauman sisään sulkiessaan toisenkin oven. Raptor, Stiles ja Charmi saivat olla vierekkäin, Goli ja Classy menivät toiselle puolelle Rean ja Emman kanssa. Näin kaikki tulivat toimeen keskenään. -Käyn vaihtamassa äkkiä nää housut johki vähä puhtaampaan, tuon samalla harjoja. Viitsisiks kattoo läpi kaikki hevoset? Raptorilla ainakin näytti olevan joku vähän isompi haava jalassa. Menin tallihuoneeseen. Lisäsin teevettä kannuun ja laitoin veden kiehumaan. Olikohan mun kaapissa mitään vaihtovaatteita? Oli ainakin jotkut höntsyt. Katsoin niitä ja totesin niiden olevan ainakin kuivat. Ja puhtaammat kun nämä. Parasta meidän tallihuoneessa oli pesukone. Vaikka remonttia ei vielä oltu aloitettu niin saatiin onneksi meidän vanha pesukone tänne kun ostettiin kotiin uusi. Ravistelin hieman kuraisia housuja tallin puolelle ja nakkasin ne pyykkikoriin. Laitoin puhtaat housut päälleni ja nappasin pöydältä kuppini ja kaadoin sinne vielä teevettä. Meillä hevosilla oli kaikki yhteiset harjat, ei omia koreja tai kasseja, vain yksi korihylly kaikille käytettäväksi. Nappasin yhden korin mukaani ja tasapainottelin läikkyvää kuppiani toisessa kädessä. George oli jo täydessä touhussa kun pääsin tallin puolelle. Hidden Hillsissä oli satanut päiväkausia, vuorilta tulviva vesi roiskui jokeen. Kuivan kauden aikana kuivunut joki oli taas elossa ja kasvillisuuskin oli rehahtanut ihan silmissä. Lämpötila oli tippunut kymmenellä asteella mutta ilma pysyi silti trooppisena. Ennusteiden mukaan sade jatkuisi vielä ainakin viikon verran.
Istuin tallihuoneen sohvalla, katselin ulos tarhoille ja yritin parhaani mukaan keksiä edes jotakin tekemistä. Olin jo pyyhkinyt vähäisetkin pölyt varusteista ja rehulaatikoista, eikä lattiakaan ollut kerennyt edellisestä päivästä kovinkaan pölyttymään. Loppuisi jo tämä sade, tokaisin itsekseni. Samalla sekunnilla kuulin, kuinka joku asteli sisään talliin. - Moi Frango! Ajattelinkin että löytäisin sut täältä. Ei näytä tuo sade hellittävän. George asteli tallihuonetta kohti hymysuin, kädessään ruskea pussi. Hän oli selvästi käynyt leipomossa ennen ranchille saapumista. - Ai sä näit vaivaa tulla tänäänkin tänne. Huokaisin mutta hymyilin päälle. Olimme jo muutaman edellisen päivän viettäneet tallilla sisätiloissa, ja tähän mennessä kaikki pienetkin tehtävälistalla roikkuneet tehtävät oltiin tehty. - Kyllähän mäkin olisin yksin pärjännyt kun ei täällä oikein mitää tehtävää enää ole. Heinät on onneks kivempi jakaa yhdessä. George iski silmää ja viittasi minua ulos päin. - Toin muuten juustokakkua. Oli rouva Dempelton kokeillut taas jotain uutta! Vähän piristystä tähän päivään. Mies jatkoi, asetti käsissä kantaneensa pussin pöydälle ja työnsi minulle. Nousin ylös sohvalta ja kurkkasin pussiin. Näytti niin herkulliselta! Nappasin käsiini samantien valmiiksi leikatun palan kakusta. - Kiitos tästä, ihan törkeen hyvää! Voisihan sitä keittää teevettä. Otatko säkin? Sain sanotuksi suu täynnä kakkua. Napsautin keittimen päälle ja istuuduin takaisin sohvalle. - Pitäsikö meidän tänää ottaa hevosia vähän sisälle? Ei ne kuitenkaan tajua tänne tulla vaan seikkailee ties missä pitkin laidunta. Ainakin tarkastetaan että kaikki on ihan kunnossa kaikilla? George kysyi ja istuutui viereeni. - Kuulostaa ihan hyvältä idealta, voishan ne sieltä hakea edes vähän lähemmäs tallia. Mitä nyt aamulla kun vein heiniä nii suurin osa oli laitumen länsipuolella, osa katoksessa mutta osa vaan seiso sateessa. Ainakaa ei hyönteiset kiusaa ja saa vähän virkistystä siitä kauheesta paahteesta! Totesin. George hymähti vastaukseksi ja jatkoi sitten puhelimensa selailua. Tunnelma oli melankolinen, sade ropisi katolla ja ikkunoissa. En muista milloin viimeksi täällä olisi satanut näin paljon. Katselin ympärilleni edelleen tekemistä keksien. Olin suunnitellut jo pidemmän aikaa tallihuoneen saneerausta, mutta en ollut vielä kovin varma ajatuksesta. Pitäisikö sitä alkaa kuitenkin kehittelemään jo tänä syksynä? Kiehuva vesi keskeytti ajatukseni. George ehti jo nousemaan ja laittamaan molemmille kupin vihreää teetä. Hän ojensi kupin minulle ja perässä vielä palan kakkua. George on hieno tallimestari. Hän tuo paljon positiivisuutta ja voimaa ihan jokaiselle ranchilaiselle. Parasta hänen kanssaan on nämä päivät kun olemme vain kaksistaan. Hän tietää tehtävät ja tuntee tilan läpikotaisin. George osaa lukea ihmisiä ja toimii sen mukaisesti. Itse olen kovinkin hiljainen välillä, ja rauhallinen meno on enemmän minun makuuni. Sitä se on kun olemme kaksin. Ei tarvitse jutella tai olla äänessä kokoaika, sen hoitaa Chris ja Noel aina kun he ovat läsnä. Kun olimme hörppineet teemme, lähdimme ulos tallista kohti tarhaa. Nappasin varmuudeksi parit riimunnarut koukuista ja astelin ulos. Vedin takkiani kovemmin kiinni kehoani vasten tuulen puhaltaessa. Ihmettelin miksi hevoset olivat jääneet kauemmas ranchista, eikä tullut laumana tallille. Kaksi tarhaamme olivat yli kilometrin pitkiä molempiin suuntiin, ja portteja aina availtiin sään ja olosuhteiden sekä laumojen mukaan. Tähän mennessä kaikki hevoset olivat tulleet toimeen keskenään, silloin kun tammoilla ei ollut kiima-aikaa. Olin avaamassa laitumen porttia tallin kulmalta kun George kaahasi mönkijän kanssa kohti aitoja. |
Arkisto
October 2021
Kategoriat |